torstai 3. maaliskuuta 2016

niistä linja-autoista ja rakkaudesta

Oon varmaan tosi yksinkertanen ku mun mielestä Pariisin Kevään Pikku Huopalahden kertsin alku on oikeesti niin totta:


Jotenkin aina päädyn juoksemaan bussien perässä, vaikka tiedän että kyllä sieltä se seuraavakin on tulossa. Välillä päätän, etten juokse bussipysäkille vaan odotan seuraavaa. Mutta yhtäkkiä jossain mielen häiriössä tajuan, että hei ehkä mä ehdinkin siihen bussiin, jos otan "pari" juoksuaskelta. Yleensä kyllä ehdinkin ja bussissa taas päätän kuoleman kielissä, etten enää koskaan aio juosta bussin perässä. Näin käy ihan liian usein.

Rakkausasioissa mä en ikinä ota rauhallisesti. Välillä lähden mukaan säätöön kevein mielin ja sydämin, ilman sen suurempia suunnitelmia ja huomaamattani yhtäkkiä olenkin ihan ihastuksen syövereissä syvällä. Päätän olla rakastumatta mutta lopulta itkenkin rakkauteni perään, ja päätän ettei enää ikinä uudelleen. Bussien perässä juostessa usein saan sen kiinni, mutta rakkausjutuissa kunto ei kestä ja epäonnistun. Harvemmin kuitenkaan jaksan odottaa seuraavaa. Olen niin malttamaton.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti